Himos Trail 2018

Himos Trailin polkujuoksukisa on viimein saatu päätökseen. Sarjoja oli kisassa tarjolla useita eri pituisia. Pari lyhyempää ns. sprinttisarjaa, perusmatka 26 km ja siitä kahden kierroksen versio eli 52 km, minkä valitsin tällä kertaa. Kyseessä oli siis itselleni ensimmäinen yli 50 km pituinen juoksumatka, mikä samalla nipin-napin täyttää kriteerit ultrajuoksuksi kutsusta reittipituudesta. Nousua tältä tuplamatkalta kertyi huimat 1900 m. Kierroksen reitti kulki kerran kisakeskuksen läpi niin kutsuttuna läpijuoksuna, mikä teki tapahtumasta mielenkiintoisen ja jännittävän näytöksen yleisön näkökulmasta. Kahden kierroksen ultramatkalla siis käytiin kisakeskuksessa jopa kolmeen kertaan koko reissun aikana. Läpijuoksu kierroksen puolivälin jälkeen oli toteutettu U-mutkalla Länsi-Himoksen jyrkällä nurmirinteellä. Ensin vauhdilla huipulta rinteen pohjalle asti ja välittömästi sitten vähän hitaampaa löntystelyä takaisin sinne mistä tultiin, eli vuoren huipulle. Kuulostaa varmaan hauskalta ja sitähän se tietenkin oli. Kyseinen U-mutka oli takuulla monelle kisaajalle merkittävä käännekohta, sillä vaikka kuinka olisi tasamaalla lenkkeillyt paljon, niin korkeita ylämäkiä on täytynyt erikseen treenata. Varsinkin jos niissä haluaa päihittää muita kilpailijoita eikä vain joten kuten pysyä muun porukan perässä.

Kisa starttaa lauantaina klo 10.00 yhteislähtönä 9 km sarjan juoksijoiden kanssa. Ilma on täydellinen, pilvinen ja viileä, hieman raikasta sadetihkuakin tulee taivaalta, mikä viilentää sopivasti. Porukkaa on lähdössä paljon, mutta ennen kuin edes ensimmäistä kilometriä on edetty niin 9 km-sarjalaisten reitti kääntyy eri suuntaan pitkän matkan juoksijoiden reitiltä. Voisi sanoa, että hiljaista tuli aika äkkiä. Vaikka osallistujien kokonaismäärä Himoksella olikin liki 750, niin ultramatkalle lähti matkaan maltillisempi määrä, urheat 25 miestä ja 4 rohkeaa naista. Lähdön ja alkuhässäkän jälkeen kisa alkaa välittömästi pitkällä nousulla Himosvuoren huipulle. Mikäli tässä vaiheessa matkassa oli ensimmäistä kertaa polkujuoksukisaan osallistuneita, niin otettiin takuulla samantien luulot pois. Sillä ennen kuin minkäänlaisen juoksemisen makuun, mistään flow-tiloista puhumattakaan, on edes päästy niin homma menee pitkäksi mäkitunkkaukseksi kunniahimoisista ultraajista koostuvan pienen letkan mukana. Noin kilometrin mittaisen ylämäkivaelluksen päätteeksi huippu on saavutettu ja pääsee taas ottamaan kunnon juoksuaskelia. Mutta vain hetkeksi, sillä suunta on alaspäin, jonka jälkeen seuraa mikäpä muukaan kuin uusi ylämäki. Tuttu kaava, mikä toistui monen monta kertaa.

Kierroksen ensimmäinen 15 km olikin melkoista ylös-alas-ylös-alas-rallia. Joista jäi hyvin mieleen ainakin 4-5 korkeampaa mäkeä, mitkä veti jalat hyvin hapoille. Parasta oli jo kierroksen alkupäässä olleen ylämäen juuressa kyltti: "Nousu 100 m, nauti hapoista!" Kisanjärjestäjillä ollut ainakin hauskaa laatiessaan reittiä. Mieleen jäi myös vahvasti niin kutsuttu nelivetorinne, millä tarkoitettiin sen verran jyrkkää ylämäkeä, että piti ottaa kädet avuksi nopeuttaakseen etenemistä, tai ainakin helpottaakseen pystyssä pysymistä. U-mutkan jälkeisen hapotusnousun jälkeen alkoi oikeastaan reitin helpoin osuus. Liki tasaista menoa pehmeällä kangasmetsäpolulla ja turvesuomaastossa. Sai viimein nautiskella ja antaa vaan painovoiman viedä kevyesti eteenpäin. Jossain n. kolme kilometriä ennen maalialuetta oli vielä yksi isompi mäki ylitettävänä, mutta sen jälkeen sai jolkotella kevyesti loivaa alamäkeä kilpakeskukseen asti. Puolet urakasta tehty ajassa 3 tuntia ja 10 min. Sopivasti 20 minuuttia ennen kuin 26 km- ja 17 km -sarjojen juoksijat lähtevät liikkelle. Maalialueella kuuluttaja otti kopin ja piti lyhyen haastattelun. Pidin tässä vaiheessa muutaman minuutin paussin tankaten kuivahedelmiä ja urheilujuomaa. Ei muuta kuin henkinen valmistautuminen kohti toista kierrosta, jota leikkimielisesti kutsuin varsinaiseksi kilpakierrokseksi. Ensimmäinen kierroshan on siis harjoittelu- ja lämmittelykierros!

Kuva Susanna Aalto

Ensimmäinen kierros meni itseltäni ilman mitään ongelmia, vaikka raskasta olikin. Yleensä pidemmillä lenkeillä alan huomaamaan selkeää rasitusta reisilihaksissa vasta 20-25 km kohdalla, mutta nyt sitä lihasjumia oli tuntunut jo paljon pidempään. Syynä varmasti korkeammat mäet kuin mihin olen tottunut omilla kotipoluilla Turussa. Tuntuma oli siis jo selkeästi uupumaan päin, ja kierroksen vaihtoon mennessä olisin tyypillisesti päättänyt pidemmän juoksutreenini tyytyväisenä ja kaikkeni antaneena. Nyt ei ollut kuitenkaan oikea hetki päättää yhtään mitään, vaan tästä se taistelu ja kilpailu vasta alkoi! "Kramppien taisteluksikin" voisi moni hommaa kutsua, sillä sitähän tuo pitkän matkan juoksu useimmille on. Ensimmäiset kramppia enteilevät tuntumat alkoikin heti toisen kierroksen alun, Himosvuoren nousun jälkeen, jolloin matkaa oli takana vasta n. 28 km. Krampeista oli kuitenkin jäänyt ikävä muisto viime syksyn Vaarojen Maratonilta, missä oli lähellä koko homman jättäminen kesken. No mutta siitä kerrasta oppineena oli taskussa mukana muutama suolapilleri, joihin oli aika turvautua. Ei muuta kuin nappi kohti ääntä ja iso hörppäys vettä päälle. Juoksu kulki taas tästä eteenpäin tasaista, sujuvaa, joskin vähän hitaampaa vauhtia.

Vaikka fiilis oli väsynyt ja alkoi hieman mieleen hiipimään turhatumista koko hommaa kohtaan, niin kilometrit tuli taitettua melko hyvää vauhtia. Etenemistä kuitenkin hidasti yleisen uupuneisuuden ja lihasjumien lisäksi ilma, mikä oli muuttunut aamupäivän viileästä kosteudesta auringonpaahteeksi ja likimain helteiseksi ilmaksi. Veden kulutus alkoi olla aivan toista luokkaa kuin ekalla kierroksella, joten suolaista naposteltavaa piti yrittää nauttia vaikka väkisin tasaisin väliajoin. Vastapainoksi omiin fyysisiin tuntemuksiin, toisella kierroksella oli kuitenkin henkisesti miellekkäämpää juosta, kun reitillä oli enemmän muita kilpailijoita. Ensimmäisen kierros kun tuli mentyä aika rauhassa ja välillä pitkiäkin aikoja täysin yksin ja omassa hiljaisuudessaan. Mutta toisella kierroksella asia oli aivan toinen, kun innokkaat ja energiaa täynnä olevat 17 km- ja 26 km -sarjalaiset veti kierrosta samaan aikaan. Kisan järjestäjät olivat hyvin ajoittaneet lähdöt niin, että keskimääräinen tuplakierroksen juoksija saavuttaa kierroksen vaihdon juuri niihin aikoihin, kun lyhyempien sarjojen osallistujat lähtevät vasta liikkeelle.

Kuva Susanna Aalto

Saavutin viimein 42km etapin ja U-mutkan toiseen kertaa, jonka varrella Susannakin oli taas kannustamassa ja ottamassa kuvia, mistä sai sopivan annoksen henkistä energiaa loppumatkalle. Länsi-Himoksen rinnettä toiseen kertaan kiivetessä tajusin myös, että ohitin kävellen ainakin neljä muuta lyhyemmän sarjan kisailijaa, jotka kaikki olivat ohittaneet mut juuri edellisten n. 15 minuutin aikana. Fiilikset väsymyksestä huolimatta oli erinomaiset, sillä tiesin, että kesän aikana tekemäni mäkitreenit oli menneet perille. Rinteen varrella joku pysähtyi ottamaan happea ja huipullakin joku istahti kannon päälle pitämään taukoa. Itselläni ei ollut kuitenkaan taukoihin  tarvetta, eikä sen koommin halua sillä tiesin että edessä oli enää vain 10 kilometriä ja samalla kierroksen helppokulkuisin osuus. Kaikesta helppoudestaan huolimatta, kilometrit tuntuivat puuduttavan pitkiltä, eikä asiaa yhtään helpottanut kyltit, jotka ilmoittivat jäljellä olevan matkan. "7000 m maaliin... 6000 m maaliin... 5000 m maaliin..." jne. Eihän tämä matka pääty koskaan, sanoin mielessäni. Vasta kun oli enää 3 km maaliin, alkoi taas hymy nousemaan suupielille, sillä tiesin, että maali alkoi nyt olla jo tosi lähellä.

Viimeinen ylämäki vielä 49 km kohdalla, jonka jälkeen ei tarvinnut kuin juosta jo ennestään tuttua loivaa alamäkeä maaliviivalle asti. Sen verran kunhan pysytteli vielä hereillä, että katsoi mihin astuisi, ettei nyt aivan viimeisillä metreillä ota harha-askelta ja nyrjäytä nilkkaa jonkin typerän kiven tai juuren takia. Maaliin saavuin viimeinkin ajassa 6 tuntia ja 34 minuuttia. Kuuluttaja ilmoitti sijoitukseni olevan seitsemäs. En kuitenkaan voinut uskoa asiaa todeksi, vaan sitä piti vielä varmistukseksi kysellä tutuilta, jotka kuitenkin kertoivat asian todella näin olevan. Uskomatonta, koska en tiennyt ohittaneeni alun jälkeen kuin varmuudella kaksi muuta saman sarjan kilpailijaa ja silloin tiesin sijani olleen noin 10. Mutta ilmeisesti osa niistä luulemistani lyhyempien sarjojen kilpailijoista joita vähän ohittelin, mutta lähinnä vain koitin pysyä perässä, olikin tuplakierroksen matkaajia.

Kaikesta huolimatta Himos Trail oli suuri menestys ja ehdottomasti paras kisakokemukseni tähän mennessä. Kilpakeskuksessa ja reitin varrella oli elämää ja meininkiä. Talkoolaiset kannustivat huoltopisteillä ahkerasti, ja osa oli ottanut mukaansa jos jonkinlaista soitinta kuten kitaraa, huilua ja vaikka mitä vempainta, joita soittelemalla saattiin luotua tapahtumasta hauska festarimainen kokemus. Kilpakeskuksessa oli jo edeltävänä päivänä käyty lasten leikkimielinen estejuoksukilpailu, ja seuraavana varsinaisena kisapäivänäkin oli lapsille järjestetty oma leikkialueensa. Kisakeskuksessa oli ravintolat, terassi, urheilukaupat ja kaikki oleelinen niin kuin pitääkin. Ja mikä parasta itse kisan pääjärjestäjä Juha Taini erinomaisen kuuluttajana, joka osasi pitää hauskaa ja hyvää tunnelmaa yllä kilpailua seuranneelle yleisölle. Voin kaikella lämmöllä suositella Himos Trailia muillekin, sillä tapahtuma järjestetään taas ensi vuonna. Ehdottomasti yksi niistä kisoista, mihin kannattaa lähteä vaikka pidemmän matkan takaa. Himos Trail voisi muuten olla hyvin vaikkapa potentiaalinen uutuus osaksi ensi vuoden Buff Trail Touria!

Kuva Henrik Stier